”Itki nuoret, itki vanhat, itki miehet naimattomat,

itki nainehet urohot, itki pojat puol’ikäiset, sekä pojat jotta neiet.”

– Kalevala, 49. runo

Sanotaan se heti alkuun, jotta asiasta ei jää epäilyksiä: tosimiehet itkevät, kun maailman taakka käy liian raskaaksi kantaa. Ohi ovat onneksi ne päivät, että mies ei saisi näyttää tunteitaan ja itkemistä pidettäisiin heikkouden osoituksena; todellista vahvuutta ja voimaa on tunnustaa myös näennäinen heikkoutensa, sillä se jos jokin tekee meistä aitoja ja kokonaisia ihmisiä. Tietenkin kuulemme heti ne vanhatestamentilliset huudot, että vain sentimentaaliset ja heikot surkimukset itkevät, siinä missä tosimies on jonkinlainen tunteeton automaatti, ja että itkeminen on akkojen hommaa.

Mutta onko tämä todella millään tapaa uusi asia, kuten voisimme kuvitella mikäli emme tunne historiaa tai myyttejä; ei, vaan asia on ikivanha. Kristinuskon mystiikassa on puhuttu paljon kyynelten lahjasta ja siitä, kuinka tämä edesauttaa henkistä kasvuamme, mutta myös aivan kotoisesta Kalevalastamme huomaamme, että kaikki sen hahmot välillä itkevät oikein olan takaa. Eurooppalainen tarina puolestaan kertoo, että eräs mies tapasi vaelluksillaan Kristuksen ja kysyi tältä, mitä hänen tulisi tehdä, jotta hän pelastuisi. Tarkalla henkisellä silmällään Jeesus näki, mikä miehen ongelma oli, ja sanoi tälle: Sinun tulee luopua raivostasi, sillä he, jotka kantavat raivoa sisässään, muuttuvat ahmiviksi lohikäärmeiksi. Paras tapa kesyttää sisässämme raivoava lohikäärme voi joskus olla itku, sillä se vapauttaa sisäämme patoutuneen raskaan energian siten, että koko olemuksemme tuntuu itkun jälkeen kuin puhdistuneelta; energia virtaa jälleen vapaasti ja voimme tuntea kuin vapahtuneemme raskaasta taakasta – edes hetkeksi.

”Sillä Saatana antaa heille raskaita taakkoja kannettavakseen, jotta he tuntisivat pelastuksen vapauttavan taakan kantamisen helpottavan edes hetkeksi”.

Voisimme vain spekuloida itkemisen ja kyynelten lahjan salatieteellisiä ulottuvuuksia ja esimerkiksi sen positiivista vaikutusta emotionaaliseen ruumiiseemme, mutta jokainen asian tunteva kyllä tietää ilman näitä teknisiä pohdintojakin, kuinka vapauttava ja puhdistava asia kunnon pillitys voi olla.

Voimme jopa sanoa, että todellisen soturin raivoavissa kyyneleissä maailma puhdistuu omalta osaltaan, ja vaikka itku onkin emotionaalisuuden huipentuma, ei puhdistumisen vesissä ole lopulta jäljellä tippaakaan sentimentaalisuutta, vaan puhdasta Riemua.

Itkekäämme.