Kalevala – tuo Suomen ja Karjalan kansalliseepos! Monille se voi olla tuttu koulusta jonkinlaisena ”pakkopullana”. Monille sen kuvasto voi olla eräänlainen klisee tai tuo mieleen ”tuohivirsukulttuurin” nostalgisoinnin. Voipa joku sanoa että se on Lönnrotin ”kyhäelmä” ja olisi parempi keskittyä alkuperäisiin Suomen kansan vanhoihin runoihin. Ehkä tämä kaikki voi jollain tapaa pitää paikkansa. Mielestäni Kalevala on eepoksena eräänlainen arkkityypillinen muoto tai ”formaatti”, joka ei niinkään välttämättä henkilöidy yhteen henkilöön kuten Lönnrotiin vaan kuka tahansa voi kirjoittaa oman Kalevalansa, joka on kyennyt sielussaan virittäytymään runonlaulajuuteen. Mielestäni Lönnrot on yhtä autenttinen runonlaulaja kuin perinteisemmät runonlaulajat – hänen tehtävänään oli ottaa ratkaiseva askel Kalevalaisen perinteen välittymisessä nykyaikaan ja tämä vaati rohkean teon koostaa yhtenäinen kansalliseepos.

Uskon, että tulevaisuudessa tullaan mahdollisesti kirjoittamaan uusia Kalevaloita, jotka voivat olla jopa varsin erilaisia kuin Lönnrotin Kalevala – ehkä hieman samaan tapaan kuin Faust legenda lukuisine versioineen, joista tunnetuin on Goethen versio. Tietyssä mielessä Tolkienin Sormusten herra on eräänlainen Kalevalaisen inspiraation haarauma, joka vihjaa mikä kaikki on mahdollista Kalevalaisen inspiraation äärellä (vaikka Sormusten herra ei sinänsä olekaan ”Kalevala” siinä mielessä kuin tässä kirjoituksessa tarkoitan ja pohjautuu vain osittain Kalevalaiseen inspiraatioon).¹ Yhtenä pelinavauksena tällä rintamalla on hiljattain edesmenneen Seppo Huunosen vuosituhannen alussa kokoama Uuden Laulun Kalevala, joka vielä pysytteli aika lähellä perinteistä Kalevalan muotoa joskin sisältäen paljon uutta mm. täysin uusia runoja, jotka jatkavat Kalevalan kertomusta. Muistetaanpa myös kuinka Lönnrot itse kirjoitti viisi eri Kalevalaa, joista tunnetuimmat lienevät vuoden 1835 Vanha Kalevala ja vuoden 1849 Uusi Kalevala. Vuoden 1849 Kalevala on se Kalevala, johon tyypillisesti viitataan Kalevalana. Tämä vuoden 1849 Lönnrotin Kalevala on mielestäni ansainnut asemansa ja sitä voi pitää kansanperinteen kuvauksen ja mytologisen teoksen lisäksi jossain määrin jopa ”pyhänä kirjana”.

Mainittakoon kuitenkin että etenkin kansanperinteen kuvauksen suhteen Kalevala on varsin rajallinen ja tärkeämpää on mielestäni ymmärtää Kalevalan myyttinen sisältö ymmärtääksemme Kalevalan merkitys arkkityypillisena muotona. Kalevalan myytit ovat uskoakseni tosia myyttejä eli reaaliseen hengelliseen inspiraatioon pohjautuvia.² Lisäksi uskon, että Suomen kansallishaltia³ tai vastaava henkinen taho on inspiroinut Lönnrotia kun hän on koonnut Kalevalan – tiedosti Lönnrot tämän asian sitten tai ei. Tämä Kalevalan sisältämä myyttinen sisältö ja siihen liittyvä henkinen inspiraatio on se, mikä nähdäkseni tekee Kalevalasta jopa ”pyhän kirjan” – olettaen kuitenkin että emme liikaa takerru erinäisiin merkityksiin mitä liitetään termiin ”pyhä kirja”. Itse tulkitsen termiä ”pyhä kirja” Kalevalan kontekstissa laveasti enkä varsinaisen uskontotieteen määritelmien kautta. Pyhyys nähdäkseni on sitä mikä kokonaista ja jumalallista. Epäpyhä on syvää erillisyyttä jumalallisesta ja tästä seuraavaa rikkonaisuuteen samaistumista. Kalevalan arkkityyppiset hahmot ja tapahtumat sisältävät uskoakseni jumallallisen ulottuvuuden. Lisäksi Kalevalan sisältö muodostaa varsin eheän kokonaisuuden. Tältä osin Kalevalan voi tulkita olevan ”pyhä kirja” tai ehkä vielä tarkemmin sanottuna: Kalevalan runot ovat pyhää runoutta. Kuten Akseli Gallen-Kallela on sanonut:

”Kalevalan runot ovat todella minulle niin pyhät, että esim. niitä laulaessa tuntuu kuin johonkin vanhaan, kumoamattomaan tukeen nojaisi väsynyttä päätään levoksi.”⁴

Täten voimme kysyä, että tiedämmekö todella mikä on Kalevala ja sen potentiaali? Jotta voisimme tietää tämän, niin meidän on kyettävä muodostamaan elävä suhde Kalevalaan. Hyvä lähtökohta voi olla lukea Kalevalasta kirjoitettuja esoteerisia tutkimuksia – esimerkiksi Pekka Ervastin kirja ”Kalevalan avain” ja Timo Heikkilän kirja ”Kalevalan fysiikka ja metafysiikka” laajentavat tavanomaista ymmärrystä Kalevalasta. Tällaiset tutkimukset auttavat jäsentämään Kalevalan kontekstia ja sisältöä sekä avaamaan mahdollisia merkityksiä, jotka muuten voisivat jäädä tajuamatta. Vielä parempi on kuitenkin muodostaa oma henkilökohtainen suhde Kalevalaan. Tämä tapahtuu helpoiten lukemalla Kalevalaa.

Kuinka aloittaa Kalevalan lukeminen?

Aivan ensimmäiseksi voi olla hyvä vaikkapa lukea jokin tiivistelmä Kalevalan sisällöstä. Tämä sen takia, koska Kalevalan runomitta saattaa helposti kauhistuttaa nykylukijaa oletetulla vaikeudellaan. Ainakin itse ajattelin näin aluksi, sillä en omannut aikoinaan mitään taustaa Kalevalasta muuta kuin kouluajoilta ja lapsuudesta joitain pintaraapaisuja aiheeseen. Tiivistelmän lukeminen auttaa saamaan sisällöstä kiinni ilman, että tarvitsee kapsahtaa Kalevalan ”kielimuuriin”. Esimerkiksi Kai Niemisen kirja ”Kalevala. Nyt” on hyvä tällainen johdanto nykylukijalle. Lisäksi joissain Kalevalan versioissa on mukana tiivistelmä juonesta. Joillekin saattaa olla myös apua sarjakuvaformaatista – ainakin Kristian Huitula on tehnyt Kalevalasta sarjakuvan alkuperäisella Kalevalan sisällöllä.

Kuitenkaan Kalevalan runomitta ei ole lainkaan niin vaikeaa kuin moni saattaa sen kuvitella olevan, vaan mielestäni varsin sujuvaa. Täten itse Kalevalan lukeminen ei ole millään tavalla mahdoton tehtävä. Välillä kuitenkin tulee sanastoa, joka väistämättä on jollain tapaa tuntematonta nykylukijalle tai ehkä ylipäätään Suomen kielelle sillä Kalevalainen kieli on suorastaan ihan ”oma kielensä”. Raimo Jussilan ”Kalevalan sanakirja” voi olla avuksi Kalevalan kielen kääntämisessä. Moniko vaikka tietää mitä tarkoittaaa ”kyhmästellä”? Tämä termi saattaa olla joidenkin murrealueiden ihmisille tuttu, mutta harva osaisi sanoa sen merkitsevän ”hitaasti touhuamista”. Tällaisiin yksittäisiin sanoihin ei ole kuitenkaan tarve jäädä jumiin, sillä teksti kantaa hyvin eteenpäin ja jotkut toistuvat ilmaisut voi sitten erikseen tarkistaa.

Ehkäpä lopulta suurin haaste lukijalle on se, että Kalevala sisältää mytologisen ”juonellisen” sisällön lisäksi kansanperinteen sisältöjä (vaikkakin raja näiden välillä voi olla välillä häilyvä). Esimerkiksi kohtaus Pohjolan häistä on varsin pitkä kohtaus, joka ei ainakaan juonellisesti katsottuna hirveästi etene. Tällaisissa kohtauksissa voi kuitenkin antaa Kalevalan kielen ”hurmata”. Tästä pääsemmekin seuraavaan kysymykseen.

Kuinka lukea Kalevalaa?

Omasta kokemuksestani paras tapa lukea Kalevalaa on lausua Kalevalaa ääneen. Tällainen ääneenlukeminen voi äkkiseltään kuulostaa rasittavalta ja hitaalta. Kuitenkin kun sitä alkaa harjoittaa, niin saattaa melko piankin ehkäpä sivun tai kahden jälkeen huomata vaikutuksia. Ensimmäiset vaikutukset liittyvät hengityksen avautumiseen ja eräänlaiseen kehon sekä mielen selkeytymiseen. Kalevalamitta eli nelipolvinen trokee rytmittää lausuntaa ja tämänkaltainen rytmitystä voinee pitää avaimena Kalevalamitan tasapainottavaan vaikutukseen. Hengitys on luonteeltaan rytmistä. Näinpä Kalevalan ääneenlukeminen on mielestäni eräänlainen hengitysharjoitus. Voisi jopa sanoa, että Intialaisen joogan pranayama harjoituksella on eräänlainen suomalainen vastine! (vieläpä jos tähän lisää saunan rentouttavan vaikutuksen)

Seppo Huunonen on mielenkiintoisesti todennut Kalevalan kielen omaavan mantrisen poljennon. Tämä mantrinen poljento toimii avaimena syvempään meditatiiviseen Kalevalan lausuntaan. Alliteraatio eli alkusointu on osa tätä Kalevan kielen meditatiivista vaikutusta: ”Vaka vanha Väinämöinen…”. Olen joskus kuullut mainittavan, että Kalevalamitan konsonanteilla on ihmisen henkis-sielullista minuutta inkarnoiva vaikutus. Moni ihminen ei ole nykypäivänä kunnolla inkarnoitunut kehoonsa vaan elää jonkinasteisessa dissosiaatiossa. Tämä dissosiaatio voi olla niin tavallinen osa omaa elämää, että sitä ei välttämättä edes tajua ennen kuin todella kokee olevansa läsnä omasa kehollisuudessaan. Kehollisuudesta vieraantuminen altistaa ahdistukselle, stressille ja monille mielenterveyden vaikeuksille. Täten Kalevalan ääneenlausumisella on ”parantava” vaikutus!

Kalevan syvemmät tasot alkavat lopulta avautua meditatiivisessa tietoisuudessa. Kun Kalevalaa lausuu ääneen kiinnittäen huomionsa tarkkaavaisesti siten, että lausuu jokaisen sanan ajatuksella eikä vain tiedottomalla automaatiolla, niin etenkin tässä kohtaa tämä syvempi ulottuvuus alkaa pikku hiljaa näyttäytyä. Runot alkavat muistuttaa enemmän loitsuja tai eräänlaisia ”mahtisanoja”, vaikka runojen sisällöt olisivat sinänsä ”maanläheisiä”. Avuksi on myös jos kykenee kokemaan sydämessään antautuvaa omistautumista sisällöille ja antaa sisältöjen puhutella itsessään – täytyy vain malttaa hiljentää ”alemman mielen” tyrkyttämät älyllistämiseen pyrkivät tulkinnat Kalevalan sisällöistä ja antaa läsnäolevassa tietoisuudessa Kalevalan puhua omaa kieltään. Luonnollisestikin erinäisten meditaatio- ja tietoisuusharjoitusten tekeminen auttaa virittäytymään tämänkaltaiseen luentaan.

Tällaisessa tietoisuudessa voi lopulta alkaa avautua tietynlaisia vaikutelmia. Erilaiset laadut ja voimat alkavat tuntua. Ehkä jopa Kalevalan takana vaikuttavat kosmiset kuvat alkavat aueta. Lukija voi tuntea Sanan mahdin ja Kalevalan mysteeriluonteen vähittäisen aukeamisen. Mikä valtava voima ja viisaus piileekään Kalevalaisten tietäjien perinnössä! Ja kuinka omalaatuista se onkaan. Tässä avatuvassa Kalevalaisessa viisaudessa on mielestäni jotain lempeää, nöyrää, viatonta ja jopa humoristista, mutta jotain joka samaan aikaan tietää oman voimansa suuruuden ja arvon. Kun saa tämänkaltaisen aavistuksen Kalevalan viisaudesta, niin voi kokea syvempää yhteyttä omaan itseensä. Emmehän me ihmiset ole pelkästään erillisiä toisiaan vastaan kamppailevia ”lihakimppuja” tai kasvottomia ”kuluttajia” vaan osa suurempaa jatkumoa ja perinnettä osana maailmankaikkeudessa tapahtuvaa luomistyötä. Esi-isiemme ja Suomen suvun tietäjien mahti voi voimaannuttaa meidät ja liittää osaksi tätä jatkumoa ilman että menetämme mitään yksilöllisyydestämme. Pikemminkin tämä vahvistaa yksilöllisyyttämme sanan todellisessa merkityksessä. Yksi modernin ihmisen keskeisistä haavoista on se, että hänet on leikattu irti hänen juuristaan. Tätä juurettomuutta ja sen vaikutuksia ei kunnolla tiedosteta, sillä niin tavallista se on nykyajan ihmiselle. Monet ihmiset tuntevat jonkinlaisen tyhjiön sisäisyydessään ilman, että kunnolla tiedostavat tätä tyhjiötä tai sen merkitystä. Tämä juurettomuus johtaa voiman menetykseen. Tämä voima ei kuitenkaan ole mitään egoistista tai jonkinlaiseen epämääräiseen transsihurmokseen ajautumista, vaan jotain juurevaa ja samalla kuitenkin henkevää. Tämä voima on todellista itsetuntemusta.

Lopulta Kalevalan syvin taso löytyy tietäjyydestä eli vihkimyksestä Kalevalaisiin mysteereihin ja eräänlaisen henkisellä tasolla vaikuttavan ”alku-Kalevalan” viisauden lähteen kohtaamisesta. Näin ainakin olen kuullut sanottavan. En kuitenkaan itse ole näin pitkälle päässyt, joten päätän tämän kirjoituksen alla oleviin sanoihin.

Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi
laajemmille laulajoille, runsahammille runoille,
nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa.

Kalevala 50. runo.

1Tolkienin varhainen ja keskeneräiseksi jäänyt kertomus ”Kullervon tarina” on mainio esimerkki siitä kuinka merkittävä inspiraatio Kalevala oli Tolkienille ja etenkin kun tämä tämä kertomus saattoi olla eräänlainen aihio Tolkienin myöhemmille kertomuksille, josta monet muut kertomukset ”itivät”.

2Sen sijaan vaikkapa Star Wars elokuvat ovat ”fiktiivisiä” myyttejä, sillä ne eivät varsinaisesti viittaa reaaliseen hengelliseen todellisuuteen sillä tavalla kuin Kalevala uskoakseni viittaa.

3Aivan kuten jokaisella ihmisellä on oma haltiansa tai suojelusenkelinsä, niin vastaavankaltaiset olennot vaikuttavat jokaisen kansan parissa. Ks. esim. Pekka Ervastin näkemykset Suomen kansallishaltiasta. Aina kun maailmaan tulee jotain aidosti henkisesti merkittävää, niin tällainen harvemmin on sattumaa vaan taustalla vaikuttaa henkisiä voimia, jotka ohjaavat yksilöiden, kansojen ja aikakausien kehitystä.

4Heporanta, F.A. & Haavio, Martti (toim.) 1945. Kalevala, kansallinen aarre. Porvoo: WSOY